Saaristossa on valtava määrä tuulimyllyjä! Runsaasti kuvitettu artikkeli on yhteenveto materiaalista, joka kerättiin inventointiretkillä kesällä 2016 ja 2017.
Sisällys
1.1 Historia
1.2 Maisemallinen arvo
1.3 Rakennus
1.4 Kone
2.1 Lähtökohta
2.2 Tuulimyllyjen lukumäärä vuosina 1900, 1947 ja 2019 – koko maassa ja Varsinais-Suomessa
3. Mitenkähän tämä vekotin oikeastaan toimii?
3.1 Mitä myllyssä jauhettiin?
3.2 Tuulimyllyn muita käyttötarkoituksia
3.3 Keskiaikaista konetekniikkaa
3.31 Voiman siirto
4. Turunmaan myllytyypit ja niiden esiintymisalueet
4.1 Myllytyyppien esiintymiä kuvaavat Varsinais-Suomen kartat
4.2 Jalkamyllyt
4.21 Jalkamyllyjen esiintymisalueet Varsinais-Suomessa
4.22 Turunmaalaisen jalkamyllyn rakenteen yksityiskohdista
4.23 1700-luvun arvokkaat jalkamyllyt
4.3 Harakkamyllyt
4.31 Harakkamyllyjen levinneisyys Varsinais-Suomessa
4.32 Turunmaan harakkamyllyjen erikoispiirteitä
4.4 Mamsellimyllyt
6. Yhteenveto
1. Mikä myllyssä kiinnostaa?
Perinteisen tuulimyllyn viehätys ja merkitys on monitahoinen. Mylly on ensinnäkin nerokas kone, jonka suojana on mielenkiintoinen rakennus, lisäksi se on yleensä ollut kulttuurimaiseman kohokohta, ja aina sillä on tarina.
1.1 Historia
Emme tiedä kuka keksi tuulimyllyn, mutta viimeisimmän tutkimuksen mukaan sellainen tuulimyllytekniikka, joka on länsimaissa tuttu, on belgialainen tai englantilainen keksintö 1100-luvulta. Tuulimyllyjen yhteinen tarina alkaa siis länsimaissa joskus varhaisella keskiajalla. Se on avainasemassa maanviljelyksen sekä elintarviketuotannon kehityksessä ja teollistumisessa. Sittemmin on laitetta kehitetty jalkamyllystä yhä monimutkaisempiin muotoihin. Suomeen tekniikka rantautui Ruotsin kautta 1400-luvulla. Yhteisen tarinan loppu alkaa siirtymisestä höyryvoimaan ja lopulta sähköön voimanlähteenä. Melkein joka talolla oli tuuli- tai vesimylly vielä 1800-luvun lopulla, mutta nämä puhtaan energian talouskoneet menettivät tehtävänsä hyvin nopeasti seuraavan vuosisadan alkuvuosina kaikkialla maailmassa. Toisen maailmansodan jälkeen ei tuulimyllyjä ole käytetty Suomessa kuin nimeksi. Mutta toimettomanakin tuulimyllyt jäivät sellaisiin pihapiireihin, missä esi-isien perintöä ymmärrettiin vaalia. Monet, joilla ei ollut resursseja myllynsä ylläpitoon, tallettivat sen lähimpään kotiseutumuseoon. Näin tuulimyllyjen tarina ei suinkaan ole vielä päättynyt, mutta on selvää, että ilman huolenpitoa ja kunnioitusta mikä tahansa historiallinen monumentti on ennen pitkää tuhon oma – varsinkin, kun se on kokonaan tehty puusta.
1.2 Maisemallinen arvo
Tuulimylly peltoaukealla tai kallion laella on huomiota herättävä yksityiskohta maisemassa. Se tarvitsee tuulta toimiakseen ja samalla se on varmasti isännän ylpeyden aihe, jota ohikulkijan sopii ihailla. Alkuperäisellä paikallaan seisovat myllyt ovat Varsinais-Suomessa valitettavan usein kuitenkin joutuneet metsän peittoon, jolloin niiden merkitys osana kulttuurimaisemaa on kokonaan hävinnyt. Tämän tilanteen korjaamista ei liene vaikea toteuttaa. Ulkomuseoissa tontti on usein rajoitettu, ja tämän vuoksi monet tuulimyllyt ovat saaneet niiden toiminnan kannalta epätyypillisen paikan.
1.3 Rakennus
Puhtaasti funktionaaliset myllyrakennukset edustavat taidokasta ja jylhää talopoikaista estetiikkaa. Myllyn vaipparakenne on oikeastaan osa nerokasta konetta, jossa on kaikki tarpeellinen, mutta ei mitään turhaa. Kaikki Varsinais-Suomen tuulimyllyt ovat silmää hivelevän sopusuhtaisia rakennuksia.
1.4 Kone
Ensimmäisenä kiinnitämme huomion siipiin, tekniikkaan, jolla tuulivoimaa hyödynnetään. Ajat sitten nämä ovat lakanneet Suomessa pyörimästä, mutta ne herättävät katsojan uteliaisuuden: mitenkähän tämä vekotin oikeastaan toimii? Tuulimyllyn konetekniikka on siis peräisin keskiajalta ja laitteethan ovat tosiaan kokonaan puuta! Mitä puuta? Kuka veisti? Milloin? Kenelle? Missä suunnitelmat? Mielessä herää vaikka kuinka monta kysymystä jo ennen kuin edes astuu ovesta sisään, mutta varsinkin sen jälkeen, kun ensin on toipunut ällistyksestään mahtavan rattaiston äärellä (valokuva 1.1).
Läheskään kaikkiin kysymyksiini en ole vielä löytänyt vastausta, mutta kuva on tarkentunut kahden kesän inventointiretkillä Varsinais-Suomessa. Joka myllyssä nimittäin oppii jotakin uutta, sillä kahta samanlaista tuulimyllyä ei olekaan.
Valokuva 1.1: Jalkamyllyn interiööri. © Kirsti Horn
2. Tuulimyllyjen lukumäärästä
Suomessa on ollut valtava määrä tuulimyllyjä 1800-luvulla, mutta ne ovat olleet pääasiassa pieniä kotitarvemyllyjä, kun taas teknisesti kehittyneemmissä ja teollistuneemmissa maissa suuri osa myllyistä on ollut teollisuuslaitoksia. Jotta omasta perinnöstä saisi jonkinlaisen käsityksen, on ensimmäiseksi kartoitettava sen määrä ja sijainti. Sen jälkeen voi paneutua typologiaan, alueellisiin variaatioihin ja lopuksi detaljeihinkin.
2.1 Lähtökohta
Viimeksi Suomen tuulimyllyjä tutkivat laajemmin fil. lis. Auvo Hirsjärvi ja kuuluisa englantilainen teollisuuden perinnön tutkija, koneinsinööri Rex Wailes 1960- ja 70-luvulla [ Hirsjärvi 1909-1998; Wailes 1901-1986 ]. Tämän päivän tilanteesta on parhaiten selvillä hollantilainen tutkija Drs. L. P. M. van der Drift, joka on laatinut niin kattavan luettelon maassamme säilyneistä tuulimyllyistä kuin on mahdollista Alankomaista käsin. Hän on myös tehnyt pitkiä valokuvausmatkoja koko Suomessa päämääränään selvittää maamme kaikkien myllyjen tarkka sijainti ja tyyppi edustamansa mylly-yhdistyksen – The International Molinological Society – kansainväliseen myllytietokantaan [ http://milldatabase.org ]. Lähteinään hän on käyttänyt Hirsjärven ja Wailes’in kirjasten lisäksi internetiä, Museoviraston ja Mills Archive’n arkistoja [ https://catalogue.millsarchive.org/finnish-mills-material ], karttoja, Google Maps ohjelmaa, vanhoja postikortteja sekä tämän kirjoittajan maakuntamuseoiden kanssa yhteistyössä laatimaa 550 myllyn luetteloa, joka julkaistiin vuonna 2014 [ https://www.sustainableheritage.eu/report-no-7/ luettelon yhteenveto: APPENDIX 1 ]. Myllyjä on sittemmin löytynyt yli 160 lisää ja näyttää löytyvän vieläkin joka kerta, kun tapaa paikallisten museoiden edustajia, myllyjen omistajia ja kotiseutuyhdistysten aktiivijäseniä.
2.2 Tuulimyllyjen lukumäärä vuosina 1900, 1947 ja 2019 – koko maassa ja Varsinais-Suomessa
Lähin numeerinen vertauskohde päivän luetteloinnille on kansatieteen prof. Ilmar Talven maininta 556 tuulimyllystä maassamme Ahvenanmaata lukuun ottamatta vuonna 1947 [ Suomen kansankulttuuri SKS 1979, sivu 57. ]. Vastaava luku on tänään 534. Vuonna 1900 Suomen läänien kuvernöörit laativat viimeiset alamaiset kertomuksensa läänin tilasta. Näissä on tilastotietoa Petojen tappamista koti-eläimistä, Henkikirjoihin ja kirkonkirjoihin pannusta väestöstä, Ruishehtolitran hinnanvaihtelusta ynnä muusta tärkeästä, kuten myös Myllyjen lukumäärästä. Vuonna 1900 Suomessa oli 268 höyrymyllyä, 3905 vesimyllyä ja 8933 tuulimyllyä [ http://www.doria.fi/handle/10024/90693 ]. Vuoden 2019 laskujen mukaan perinteisiä tuulimyllyjä oli jäljellä 712 kpl. Näistä n. 600 on ehjiä puurakenteisia myllyjä, ja loput hylättyjä eritasoisia raunioita sekä 23 amerikkalaista mallia olevaa tuulipumppua 1900-luvulta (kartta 2.1).
Kartta 2.1: Monen vuoden tutkimuksen tuloksena on Suomessa keväällä 2019 tunnettujen
tuulimyllyjen määräksi saatu 712 (van der Drift ja Horn). Lukumäärä kasvaa edelleen. © Kirsti Horn.
Tuulimyllyjen lukumäärä on siis vähentynyt keskimäärin 7,6 prosenttiin vuoden 1900 luvuista ja 82 prosenttiin sodan jälkeisistä luvuista. 120 vuotta sitten puolet maamme tuulimyllyistä oli Varsinais-Suomen maakunnassa eli alueella, johon kuuluivat nykyisen Varsinais-Suomen lisäksi Ahvenanmaa ja Satakunta. Samalta alueelta löytyvät edelleenkin lähes puolet Suomen perinteisistä tuulimyllyistä eli n. 330 kpl. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että Hollannin pinta-ala on vain kaksi kertaa niin suuri kuin entinen Turun ja Porin lääni. Siellä on vuonna 1900 ollut n. 6250 tuulimyllyä, joista on meidän päiviimme säilynyt 1084, toisin sanoen 17 prosenttia – useimmat toiminnassa alkuperäisessä tehtävässään elintarviketuotannossa ja vesipumppuina.
3. Mitenkähän tämä vekotin oikeastaan toimii?
Seuraavassa tarkastellaan tuulimyllyjen yhteisiä piirteitä, jotka ovat niiden tehtävässä ja koneistossa.
3.1 Mitä myllyssä jauhettiin?
Kun muualla maailmassa tuulivoimaa valjastettiin jos jonkinlaisten raaka-aineiden hienontamiseen, ei suomalaisissa pienissä kotitarvemyllyissä jauhettu juurikaan muuta kuin jyviä jauhoksi. Vanhimmat viljalajit ovat ohra ja ruis. Kauraa viljeltiin vähäisessä määrin rehuksi hevosille ja vehnää on viljelty vain aivan maan lounais- ja eteläosassa, ja isommassa mittakaavassa vasta 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Jyvien joukosta seulottiin ennen jauhamista suurimmat roskat, ja sen jälkeen tehtiin puhdistus ilmavirtaa hyödyntäen joko käsin viskomalla tai viskuri-koneen avulla. Vain kaikkein suurimmissa myllyissä oli tilaa seulontakoneelle myllyn sisällä, joten raaka-aineen piti olla puhdasta ja kuivaa tullessaan. Kostea vilja paakkuuntui nimittäin kiinni kiviin ja aiheutti paljon harmia. Jyvät jauhettiin kuorineen. Viimeinen siivilöinti tehtiin vielä ennen leipomista.
Myllyssä jyvät kaadettiin suureen suppiloon eli tuuttiin, josta ne valuivat ränniin, jota kutsutaan porsaaksi. Se johtaa jyvät yläkiven silmään. Sekä tuutti että porsas roikkuvat köysien varassa irti rakenteesta (joissakin myllyissä tuutti seisoo jalkojen varassa kiviä ympäröivän laatikon kannen päällä). Jyvien liikettä saattoi säätää sululla. Porsas asetettiin niin että kulmikas lyhdynvarsi töytäisi sitä pyöriessään, jolloin jyvät valuivat eteenpäin. Seuraavaksi – Samuel Roosin sanoin – ”Meidän tawallisissa jauho-myllyissä pyörii päällyskiwi ympäriinsä, leikkaa terävyydellänsä, musertaa painollansa ja hieroo liikunnollansa jywät jauhoiksi, jotka wiipotuksen woimalla sen alta lähtewät.” [ Muutamia mieleen pantawia Asioita Myllyn Rakentajoille, julk. 1851. ] Tästä jauhon matka jatkui torven kautta tynnyriin ja edelleen säkkiin (valokuvat 3.1 ja 3.10).
Valokuvat 3.1: Tuutti, johon jyvät kaadettiin ja porsas, joka johti ne kiven silmään ovat joka myllyssä erilaista muotoilua.
Katso myös valokuva 3.10, jossa näkyy jauhotorvi kivien alapuolella. © Kirsti Horn
3.2 Tuulimyllyn muita käyttötarkoituksia
Pärekaton tekemisessä tarvittavien naulojen teollinen tuotanto alkoi 1800-luvun puolivälissä, jonka jälkeen katemateriaali saavutti suuren suosion. Päreitä käytettiin katontekoon vielä 1950-luvulla, kunnes kestävämmät ja paloturvallisemmat materiaalit sivuuttivat vanhan rakennustekniikan. Päreet tehtiin aina paikallisesti erilaisilla koneilla käsivoimin tai hevosen tai tuulivoiman avulla kuten saaristossa. Niissä Turunmaan tuulimyllyssä, joissa oven yläpuolella julkisivusta törröttää koukku, on ollut pärehöylä. Monissa on lisäksi jokin osa höylän kannakkeista vielä seinällä, ja joskus itse höyläkin löytyy myllyn sisältä. Siipiakselin peräpäähän kiinnitettyyn koukkuun ripustettiin tanko, joka muutti koukun pyörimisliikkeen edestakaiseksi. Tanko nosti ja laski kiskojen varaan asetettua suurta höylää. Nauvossa ja Korppoossa on päreiden valmistaminen tuulimyllyn avulla ollut suosittua. Yhteensä 12 säilyneessä myllyssä on vielä höylän osia jäljellä ja yksi toimintakelpoinenkin höylä löytyy Korppoosta (valokuva 3.2).
Tuulen voimalla voi myös sahata lautoja. Sahamyllyistä komein on säilynyt Turunmaalla Åselholmin saarella. Pienteollisen mittakaavan laitos perustuu puiseen myllyyn verrattuna kehittyneempään rautaiseen konetekniikkaan.
Valokuva 3.2: Saaristolainen pärehöylä myllyn seinustalla. © Kirsti Horn.
3.3 Keskiaikaista konetekniikkaa
Eniten kunnioitusta tuulimyllyssä herättää sen puinen koneisto. Materiaali on pääosin tiheäkasvuista mäntyä ja kuusta. Kovalle kulumiselle alttiit osat – hammasrattaan hampaat ja lyhdyn puolat – tehtiin useimmiten koivusta. Kallisarvoista rautaa ja sepän työtä, on käytetty säästeliäästi vain pystyakselin eri osiin, lyhdyn, siipiakselin peräpään ja kaulan laakerointiin, ja joskus yläkivenkin vahvikkeeksi. Ne paikat koneistossa, joita on rasvattu, erottuvat tummina, ja tervan sekaista ihraa on usein valunut pitkin seiniä ja konetta. Myllyn käydessä suurin kitka syntyy siipiakselin lattaraudoilla vahvistetun kaulan kohdalla, siipiakselin peräpään laakerissa ja naparaudan alapäässä, joita kaikkia tuli tarkkailla ja rasvata myös jauhamisen lomassa, etteivät ne kuumenneet liikaa ja sytyttäneet tuleen koko laitetta.
Piirustukset 3.3–6: Tuulimyllyn kone. Siivet ja siipiakseli (3.3); suuri hammasratas (3.4); lyhty ja sen akseli eli lyhdynvarsi,
jonka alapää on kaksihaarainen (3.5); myllynkivet, siilirauta ja naparauta (3.6). © Stephan Horn.
3.31 Voiman siirto
Piirustukset 3.3-3.6 näyttävät koneen osat oikeassa suhteessa keskenään. Tuulen voiman siirto tapahtuu kaikissa tuulimyllyissä vaiheittain siten, että ensinnäkin siivet pyörittävät siipiakselia (piirustus 3.3).
Mutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Turunmaan ja Varsinais-Suomen myllyissä on neljä symmetristä, kiilamaista siipeä. Kaksi vastakkaista siipeä muodostaa 10-11 metriä pitkän parin. Ne rakennetaan siten, että yksi siiven lapa kiinnitetään paikalleen siipien yhteiseen varteen eli armiin [ Tuulimyllyjen osien nimet on lainattu Auvo Hirsjärven kokoamasta luettelosta vuodelta 1971. Nimet vaihtelevat paikkakunnittain, mutta harva myllynomistaja näitä enää muistaakaan. ] maassa. Toisen osat tehdään valmiiksi, mutta ne jäävät odottamaan, kunnes armi on pujotettu ja kiilattu siipiakselin reikään. Valmis lapa nostetaan ylös pystyyn ja sitten nikkaroidaan toinen lapa alhaalta ylöspäin asentamalla ensin poikkipienat eli karat armin läpi tehtyihin reikiin. Karoja pitkin voi ketterä nikkari kiivetä ylös kiinnittämään siiven lautoja.
Siipien asentaminen on myllyn rakentamisvaiheista viimeinen, mutta työ joudutaan toistamaan muutaman vuosikymmenen välein, kun armit, ja silloin tällöin myös siipitukin pää, lahoavat ja katkeavat tuulessa. Siipien kärjissä on avonaiset portit, joihin laitettiin luukut tuulen voimakkuuden mukaan, kun mylly käynnistettiin. Sen levätessä siivet kiinnitettiin seinään tukevalla rautaketjulla.
Siipiakseliin on kiinnitetty myös suuri hammasratas, joka pyörii samaa vauhtia kuin siivet (piirustus 3.4). Rattaan halkaisija vaihtelee 150 ja 210 cm välillä myllyn koon ja tyypin mukaan. Lyhdyksi kutsutun vaihteen kautta voima siirtyy sitten pyörittämään ylempää myllynkiveä yleensä n. 4½ kertaa hammasrattaan kiertoa nopeammin (piirustus 3.5). Yleinen hampaiden lukumäärä on 44 lyhdyn puolien eli kalikoiden määrän ollessa useimmiten 9. Jotta toisiaan vasten hankaavat puuosat kuluisivat tasaisesti, on oleellista, että hampaiden lukumäärä ei ole jaollinen lyhdyn puolien kanssa, sillä näin samat osat kohtaavat harvemmin. Vain niissä harvoissa myllyissä, joissa on kaksi tai useampi kivipari, tarvitaan useampia vaihteita. Turunmaalla ei tällaisia myllyjä olekaan.
Myllyn ydin on tietysti sen jauhinkivet (piirustus 3.6). Niistä pääsee harvoin näkemään muuta kuin yläkiven reiän eli silmän, koska ne sijaitsevat kahdeksankulmaisen, tai harvemmin pyöreän, kannellisen laatikon eli kahnan sisässä, jota ei yleensä voi avata purkamatta osaa koneistosta (valokuva 3.7).
Valokuva 3.7: Kahna ympäröi jauhinkivet ja estää jauhon karkaamisen työtilaan. © Kirsti Horn.
Siksi kannattaakin pysähtyä tutkimaan hylättyjä myllynkiviä, joita usein näkee portaina tai puutarhapöytinä tai -koristeina, muistona paikalta puretusta myllystä. Alakiven pohjaa voi tutkiskella jalkamyllyn alakerrassa, koska kivet ovat toisessa kerroksessa pohjastaan avoimen kehikon varassa, kun taas muissa myllytyypeissä ei mikään osa kivistä ole näkyvillä. Pölyttömästä alakiven pohjapinnasta voikin parhaiten arvailla sen kivilajia ja alkuperää (valokuva 3.8).
Valokuva 3.8: Alakiven pohja on jalkamyllyssä näkyvillä.
Kivistä on työstettynä toisiaan vasten olevat pinnat, reunat ja reiät. Yläkiven tasaisen pyörimisen edistämiseksi sen litteän limpun muotoinen selkä on vanhoissa myllyissä hakattu tasaisen muhkuraiseksi, mutta alakivi, joka ei liiku, on pohjastaan usein epätasaisempi. Vain uusimmat kivet ovat ulkopinnoiltaan suoria. Kivien paksuus vaihtelee (15-30 cm) sen mukaan kuinka kuluneita ne ovat, ja toisaalta myös sen mukaan kuinka raskaita kiviä siivet jaksoivat pyörittää. Toisiaan vastassa oleviin pintoihin on yleensä hakattu säteittäiset urat eli rihlat ja niiden väliin pieniä kuoppia (valokuva 3.9).
Valokuva 3.9: Romahtaneesta myllystä on säilynyt kaunis yläkivi.
Huomaa siiliraudan kolot yläkiven pohjassa.
© Kirsti Horn.
Rihlojen tehtävänä on paitsi tehostaa jauhamista, myös johtaa valmis jauho kivien välistä ympäröivän kahnan pohjalle, josta se sitten johdatetaan edelleen säkkiin tai jauhotynnyriin. Jalka- ja harakkamyllyssä on tätä varten laudasta tehty nelikulmainen jauhotorvi (valokuva 3.10).
Valokuva 3.10: Puista jauhotorvea jatkettiin usein kankaalla. Taustaseinällä näkyvät yläkiven säätövivut. © Kirsti Horn.
Valokuva 3.11: Naparauta pyörii rasvakupissaan, lävistää alakiven silmässä olevan puutapin ja pyörittää
siiliraudan välityksellä yläkiveä. Tohnan isäntä Veikko Kotirannan synteesi: ”Koko koneiston tuottama
pyörimisliike keskittyy tässä lantin kokoiselle alalle”. © Kirsti Horn.
Yläkiven korkeutta, ts. jauhojen karkeutta, voi säätää nostamalla ja laskemalla puomia eli sammakkopenkkiä, jonka päällä on naparaudan alustana rasvakuppi, metallilevy tai kivi eli sammakko (valokuva 3.11).
Sammakkopenkin säätövivut ovat sivuseinällä. Naparauta kulkee alemman jauhinkiven silmään kiilatun puutapin eli tyynyn läpi ja kantaa yläkiveä lattaraudan eli siiliraudan avulla, joka asetetaan yläkiven pohjaan tehtyihin koloihin (valokuvat 3.8 ja 3.12).
Naparaudan yläpää sopii siiliraudan keskellä olevaan reikään. Kun jyvät johdetaan kivien väliin ylhäältäpäin yläkiven silmästä, estää tyyny niitä valumasta suoraan rei’istä läpi lattialle. Yläkiven silmästä voi nähdä osan siilirautaa ja lyhdyn akselin eli lyhdynvarren alapäässä olevan kaksihaaraisen kouran, joka tarttuu siilirautaan yläkiveä pyörittämään (valokuva 3.13).
Valokuva 3.12: Siilirautoja Göran Dahlin kokoelmasta, Saltvik, Ahvenanmaa. © Kirsti Horn.
Valokuva 3.13: Tämä näkymä yläkiven silmästä on harvinaisen selvä, koska alakiven tappi eli tyyny on pudonnut:
siilirauta on lyhdynvarren kouran otteessa. © Kirsti Horn.
4. Turunmaan myllytyypit ja niiden esiintymisalueet
Kokonaiskuvan havainnollistamiseksi ja hallitsemiseksi on Varsinais-Suomen perinteisten tuulimyllyjen esiintymisalueista laadittu kartat. Yksittäisen myllyn tarkemman sijainnin löytää em. kansainvälisestä myllytietokannasta: ”milldatabase”.
Edellä esitetyn teknisen tiedon täydentämiseksi tässä esitetään lisäksi kahden myllytyypin rakenne ja joitakin niiden yksityiskohdista.
4.1 Myllytyyppien esiintymiä kuvaavat Varsinais-Suomen kartat
Turunmaa on kartoissa 4.1-4.6 esitetty osana Varsinais-Suomea, johon se luonnollisesti kuuluu. Juuri tätä kautta emämaasta tuotu tuulimyllytekniikka levisikin koko maahan, ja näin läntinen vaikutus leimaa koko lounaisen saariston säilynyttä myllykantaa.
Turunmaalta löytyy pääasiassa kahta kolmesta Suomessa yleisesti tavattavista perinteisistä myllytyypeistä: jalkamyllyjä ja harakkamyllyjä. Kolmannen tyypin, mamsellimyllyjen, ainoa edustaja on ainutlaatuinen sahamylly Iniön Åselholmissa. Ero eri myllytyyppien välillä on siinä, kuinka niiden siivet käännetään häntäpuusta tuulen mukaan. Tämä selviää, kun katsoo myllyä ulkopuolelta, mutta ulkomuoto heijastaa myös sen sisäisen organisaation ja toiminnan. Vaikka koneen toimintaperiaate on aina edellä esitetyn mukainen, on sen osissa vaihtelua sen mukaan, miten siipien kääntäminen on ratkaistu ja miten tämän seurauksena myllyn vaipparakenne on muotoiltu. Perinteisten tuulimyllyjen konetta suojaava rakennus on erottamaton osa laitteen toimintaa.
Kartta 4.1: Varsinais-Suomen kaikki tunnetut pystyssä olevat tyylimyllyt vuonna 2017: 119 myllyä,
joista Turunmaalla 52 kpl. Luku sisältää perinteiset myllyt ja tuulimoottorit.
© Kirsti Horn. Karttapohja on muokattu Maanmittauslaitoksen kartasta
SUOMEN KUNNAT, MAAKUNNAT JA ALUEHALLINTOVIRASTOT.
Kartta 4.2: Pystyssä olevat jalkamyllyt Varsinais-Suomessa vuonna 2017:
yhteensä 84 kpl, joista 47 Turunmaalla. © Kirsti Horn.
Kartta 4.3: 1700-luvulta peräisin olevat jalkamyllyt Varsinais-Suomessa keskittyvät saariston pohjoisosiin:
yhteensä 22 kpl, joista 6 on Turunmaalla. © Kirsti Horn.
Kartta 4.4: Pystyssä olevat harakkamyllyt Varsinais-Suomessa vuonna 2017: yhteensä 12 kpl, joista 4
Turunmaalla. Alleviivaus osoittaa ne 9, joissa on neliömäinen pyramidikattoinen alaosa ja kapea yläosa;
rengas suuret myllyt, joissa on kaksi kiviparia. © Kirsti Horn.
Kartta 4.5: Varsinais-Suomessa on mamsellimyllyjä 25 kpl, joista 1 on Turunmaalla. © Kirsti Horn.
Kartta 4.6: Pystyssä olevia tuulimoottoreita tunnetaan Varsinais-Suomessa 4 vuonna 2017.
Turunmaan viimeinen tuulimoottori purettiin vuonna 2016. © Kirsti Horn.
Valokuva 4.7: Saariston tuulimylly avoimella kalliollaan kruunaa Nötön kylämaiseman.
Mylly on yksityisomistuksessa. © Willem van Bergen.
4.2 Jalkamyllyt
Turunmaalta tunnetaan 47 jalkamyllyä ja 5 jalkamyllyn rauniota vuonna 2017. Välittömän korjauksen tarpeessa on ainakin 11 jalkamyllyä Turunmaalla (ja 5 muualla), joissa katto on rikki tai perustukset pettävät.
Valokuva 4.8: Vanha kuva Houtskarin Björkön myllykalliolta. Vain yksi näistä myllyistä on säilynyt tähän päivään.
Kuva on lainattu Siv ja Bjarne Fagerlundin kokoelmasta.
4.21 Jalkamyllyjen esiintymisalueet Varsinais-Suomessa
Kartta 4.2 osoittaa kuinka Varsinais-Suomen jalkamyllyt sijoittuvat pääosin saaristoon ja rannikon kuntiin. Vain 6 on sisempänä maassa, nimittäin 4 Pöytyällä ja 2 Nousiaisissa. Kun Paraisten huikean määrän, eli 52 jalkamyllyä, jakaa entisten kuntien kesken, on Paraisten kaupungissa Ålön saarella 6 myllyä, Nauvossa 12 (ja 1 raunio), Korppoossa 16 (ja 1 raunio), Houtskarissa 10 (ja 2 rauniota) sekä Iniössä 2 (ja 1 raunio). Saariston myllyjen määrä on kuitenkin mitätön verrattuna aikaan runsaat sata vuotta sitten.
Maassa makaavat hammasrattaat ja myllynkivet kertovat viime vuosikymmenten trendistä kylien yhteisillä myllykallioilla. Alun perin avoimeksi raivatut, tuuliset kalliot ovat nyt useimmiten sankan mäntymetsän ja katajikon peitossa. Puuston katveessa seisovien myllyjen seinät sammaloituvat, jalat lahoavat, ja sitten myllyt unohtuvatkin pikkuhiljaa. Surullisin on tilanne tietysti niillä saarilla, missä talot ovat autioituneet asukkaiden muutettua leveämmän leivän tai mukavuuden perään.
4.22 Turunmaalaisen jalkamyllyn rakenteen yksityiskohdista
Jalkamyllyn selkäranka on sen keskellä seisova jykevä n. 3 m mittainen napatukki, jonka varassa on myllyä kannattava, myllyn leveyden mittainen niskahirsi. Vain napatukki pysyy paikallaan, kun koko muuta myllyä käännetään tuuleen.
JALKA. Turunmaan jalkamyllyt ovat päällisin puolin hyvin samankaltaisia, mutta kurkistus jalkaosaa suojaavan helman alle paljastaa suurimmat erot niiden rakenteessa. Kaikki saariston tuulimyllyt on rakennettu kalliolle. Perinteinen jalkamyllyn alusrakenne eli jalka koostuu ristin muotoon kivien päälle salvotusta kahdesta tai neljästä hirsiparista. Napatukki seisoo keskellä myllyä kalliolla tai kivien päällä hirsien risteyskohdassa ja sitä tukevat kahdeksan tai 16 vinotukea, jotka on lovettu päistään jalan hirsiin sekä napatukkiin. Myös ainakin 17 myllyssä on useammasta hirsikerrasta pyramidin muotoon salvottu jalusta, jolloin vinotukia ei tarvita. Säälle alttiit jalustan osat on aina suojattu joko perinteisesti laudoituksella, jonka alla on tuohet vesieristeenä, tai modernisti kattohuovan suikaleilla (valokuvat 4.9).
Koska tuulimyllyjä pidettiin irtaimena omaisuutena, ne saattoivat vaihtaa omistajaa ja sijaintia moneenkin kertaan. Siirtojen yhteydessä uusittiin tietysti jalusta uuteen paikkaan sopivaksi. Rakennustekniikka vaihteli uuden omistajan tai paikallisen myllyrakennusmestarin mieltymysten mukaan. Niinpä esimerkiksi Korppoossa on seitsemän myllyä, joiden jaloissa ei ole lainkaan alushirsiä vaan joiden napatukin vinotuet tukeutuvat kallioon porattuihin rautatappeihin. Kuudessa myllyssä napatukki on valettu betoniin. Materiaalivalinnasta päätellen viimemainitut myllyt on siirretty vasta 1900-luvulla.
Valokuvat 4.9: Jalkamyllyjen jalustoissa on monenlaisia ratkaisuja korkean rakennuksen
ja jyskyttävän koneen pitämiseksi pystyssä. © Kirsti Horn.
Valokuva 4.10: Rakenteilla oleva jalkamylly. Napatukki ja niskahirsi muodostavat T:n,
joka kantaa koko myllyn koneistoineen. Siipiakseli lepää ristikkorakenteen ylimpien palkkien varassa.
Kuva on lainattu Timo Söderholmin kokoelmasta.
Valokuva 4.11: Korppoon museon myllyssä on avokuisti, lautakatto ja pelkät vinotuet napatukin tukena. © Kirsti Horn.
RAKENNE. Rakenteeltaan Lounais-Suomen jalkamyllyt ovat samantapaisia kuin mm. gotlantilaiset ja virolaiset jalkamyllyt. Kääntyvä myllyaitta on ristikkorakenteinen laatikko, joka kirjaimellisesti roikkuu koneistoineen kaikkineen napatukin päällä kääntyvän niskahirren varassa (valokuva 4.10). Napatukin yläpää on veistetty tukevaksi tapiksi ja niskahirren alapinnassa on sitä vastaava kuoppa. Niveltä voideltiin tervan ja ihran sekoituksella ennen kuin myllyä alettiin hännästä työntämällä kääntää tuuleen. Pitkä häntäpuu myllyn takana, joka toimii vipuna käännettäessä, on sään armoilla, ja siksi se on monissa myllyissä lahonnut poikki. Napatukin varassa on siis koko myllyn paino päinvastoin kuin Suomen pohjoisemmissa ja itäisemmissä hirsirakenteisissa jalkamyllyissä, missä se toimii ainoastaan kuin saranan tappi, jonka ympäri myllyä käännetään. Ristikkorakenne on koottu myllyn tärinän kestävillä joustavilla liitoksilla ja koivusta tai kuusesta veistetyillä puutapeilla.
MITAT. Jalkamyllyissä on kaksi kerrosta, joista ylemmällä on sekä koneisto että työtila. Turunmaalla jalkamyllyjen sivuseinät ovat n. 5 m korkeita ja pohja on muodoltaan neliö tai suorakaide, jolloin mylly on ovelta katsoessa 10-30 cm pidempi kuin se on leveä. Leveys on keskimäärin 230 cm. Näin myllyn hahmo on kaunis suhteiltaan, kuin kaksi kuutiota päällekkäin, jotka leijuvat lähes metrin irti maasta. Siroutta lisää pystylaudoitus ja monissa myös ylöspäin levenevät seinät.
SISÄÄNKÄYNTI. Ovi on nikkaroitu laudasta, ja siinä on sepän tekemät saranat ja avainkilpi sekä useimmiten muhkea tukkilukko. Turunmaalla oven edessä on yleensä pelkkä lattiarakenteen ulokkeista ja häntäpuusta muodostuva taso, jolle kiivetään tikkaita pitkin. Yhdessä myllyssä on umpinainen kuisti. Muualla Varsinais-Suomessa parveke on usein varustettu yksinkertaisella kaiteella ja katoksella, jotka muodostavat kuistin. Paraisillakin on seitsemässä myllyssä tällainen avokuisti (valokuva 4.11).
KATTO. Siipiakselin suuntainen harjakatto on yleensä n. 45ᵒ kulmassa. Valtaosassa myllyistä on katemateriaalina perinteinen lomalauta (valokuva 4.11). Koska korkealla olevaa puukattoa on työläs huoltaa, ovat monet omistajat päätyneet käyttämään pitkäikäisempää kattohuopaa, joskus betonikattotiiliäkin tai saumattua peltiä. Turunmaan myllyistä on 11 päre-, 5 pelti-, 6 huopa- ja 2 tiilikattoa. Vailla kattoa on ainakin 5 myllyä.
4.23 1700-luvun arvokkaat jalkamyllyt
Hyvin mielenkiintoisen ja erityisen arvokkaan ryhmän varsinais-suomalaisten säilyneiden tuulimyllyjen joukossa muodostavat 1700-luvulla ja 1800-luvun alkuvuosina rakennetut runsaat 20 myllyä, joista ainakin kuusi sijaitsee Paraisten pohjoisosissa. Esiintymisalue jatkuu täältä koilliseen kartan 4.3 osoittamassa laajuudessa. Alueen museoissa olevat vanhat myllyt ovat peräisin museoiden lähikunnista, kun taas yksityiset myllyt seisovat omistajiensa mukaan alkuperäisillä sijoillaan. 16 myllyssä on vuosiluku, joista vanhin on 1732. Tämä muotoilultaan hyvin yhtenäinen ryhmä on ikänsä puolesta varmasti yksi Suomen myllykannan arvokkaimmista kokonaisuuksista, jota pitäisi tutkia tarkemmin mittaamalla ne esimerkeiksi 3D skannausta apuna käyttäen ja dokumentoimalla ne yksityiskohtia myöden piirustuksiin ja valokuviin. Keitä olivatkaan näiden myllyjen mestarirakentajat, jotka säilyttivät tyylinsä ja tekniikkansa samanlaisena yksityiskohtia myöden 70 vuoden ajan?
Ulkopuolelta Varsinais-Suomen 1700-luvulta peräisin olevia myllyjä on vaikea erottaa muista, mutta sisäpuolelta näkee, että ne ovat vankempaa tekoa kuin uudemmat (valokuva 4.12).
Valokuva 4.12: Vuonna 1736 rakennettu Jackoisin myllyvanhus Iniössä ei ulkoisesti poikkea
myöhemmistä jalkamyllyistä. Mylly on yksityisomistuksessa. © Kirsti Horn.
Niiden keskenään hyvin samantapaisissa yksityiskohdissa on nähtävissä kirvesmiehen ja puusepän huolellisuus materiaalivalinnoissa ja jopa hillittyä koristeellisuutta oven karmissa, kivien säätölaitteen kahvassa, tikkaissa, kurkihirressä jne. Kolmessa myllyssä on vielä alkuperäinen piiluttu julkisivulaudoituskin paikallaan, neljännessä siitä on säilytetty mallipalat. Mielenkiintoisia ovat myös vanhojen myllyjen sisällä olevat kuvat ja kirjoitukset, joita on näissä enemmän kuin uudemmissa. Niiden systemaattinen dokumentointi ja tutkiminen voisi syventää perspektiiviä tuon ajan talonpoikien maailmaan.
Turunmaan kuudesta reilusti yli 200-vuotiaasta jalkamyllyistä kaksi on kriittisessä tilassa, mutta vielä pelastettavissa. Koska Suomessa näin vanhoja rakennuksia on niin harvassa, olisi varmasti hyvä yhteisymmärryksessä jokaisen omistajan kanssa luoda yksityiskohtainen ohjelma niiden säilyttämiseksi ja pelastamiseksi sekä osoittaa siihen yhteiskunnan kautta taloudellinen ja myllyasiantuntijan tuki.
Valokuva 4.13: Amos Andersson siirsi lähisaarelta harakkamyllyn tilalleen Söderlångvikiin silmiensä iloksi. Näkymä päärakennuksen kattoterassilta. Mylly on restauroitu kuvan ottamisen jälkeen kesällä 2019. © Stephan Horn.
4.3 Harakkamyllyt
Turunmaalla on 4 harakkamyllyä vuonna 2017. Niiden esiintymisalue on Kemiönsaarella ja sen ympäristössä. Ne on rakennettu 1800-luvun alkupuoliskolla.
4.31 Harakkamyllyjen levinneisyys Varsinais-Suomessa
Kartta 4.4 osoittaa, että harakkamyllyjä löytyy vain kolme Kemiönsaarelta ja yksi sen eteläpuolelta. Lounaiselle maankolkalle tyypillisiä ovat alaosaltaan neliömäiset, pyramidikattoiset ja yläosaltaan kapeat myllyt (valokuva 4.13). Tämän muotoinen harakka on harvinaisin tyyppi koko maassa, missä niitä on lisäksi tiedossa vain 5 Varsinais-Suomessa 2 Uudellamaalla, 2 Hämeessä ja 4 Ahvenanmaalla. Yhtä lukuun ottamatta kaikki täällä säilyneet harakkamyllyt ovat ehjiä.
4.32 Turunmaan harakkamyllyjen erikoispiirteitä
RAKENNE. Varsinais-Suomen harakkamyllyjen alaosa on salvottu hirsistä. Sen pohja on keskimäärin ulkomitoiltaan n. 4,5 x 4,5 m kokoinen neliö ja seinän korkeus runsaat 2m. Hirsikehikko seisoo kivien varassa irti maasta ja huoneessa on maalattia. Jauhinkivet sijaitsevat keskellä huonetta. Jauhinkivet sijaitsevat keskellä huonetta sen poikki salvottujen jykevien kannatinhirsien varassa. Pyramidin muotoisen katon huipulla on myllyn kone pienen jalkamyllyn näköisessä ristikkorakenteisessa ja laudoilla verhoillussa rakennelmassa. Yläosan kääntämiseen tarvittava häntäpuu on korkealla ilmassa kuin harakan pyrstö.
KONE. Harkkamyllyn kone toimii samalla periaatteella kuin jalkamyllyn. Erona on uusi oivallus erottaa napatukkinsa ympäri kiertyvä kone omaan koppiinsa hirsistä kiinteäksi rakennetun työtilan yläpuolelle. Hammasrattaaseen kytketyn vaihteen eli lyhdyn pystyakseli on sijoitettu ontoksi koverretun napatukin sisään. Samalla, kun napatukin yläpään varassa on niskahirsi, joka kantaa yläosan rakennetta ja konetta samalla tavalla kuin seudun jalkamyllyissä, se yhdistää myllyn osat toimivaksi kokonaisuudeksi. Sen alapään alla ovat jauhinkivet. Onttoa napatukkia ei siis ole kannatettu alapäästään vaan kyljistään vinotukien avulla hirrestä salvotun alaosan nurkkiin, seiniin ja kahteen orteen. Tällaisen harakkamyllyn pystyakseli on 5-6 m pitkä, jolloin napatukki on noin metrin lyhyempi (valokuva 4.14).
Yläkiven korkeutta säätävää naparautaa kannattava puomi ja sen säätömekanismi ovat myllynkivien alla lähellä maan pintaa.
Valokuva 4.14: Ontto napatukki ja sen sisässä lyhdyn akseli (varsi) Sagalundin museon harakkamyllyssä. © Kirsti Horn.
Teknisesti harakkamyllyssä on ratkaistu ainakin työturvallisuuteen ja aerodynamiikkaan liittyvät ongelmat, jotka ovat jalkamyllyssä haitaksi. Ensinnäkin, myllärin työtä helpottaa harakkamyllyssä huomattavasti, että se tehdään yhdessä tasossa eikä jyväsäkkejä tarvitse kantaa ahtaassa tilassa ylös toiseen kerrokseen jyrkkiä tikkaita pitkin kuten jalkamyllyssä. Toiseksi, kun kone on eristetty työtilasta, vältetään myllärin ilmeinen vaara joutua tempaistuksi hammasrattaan ja lyhdyn väliin. 1800-luvun sanomalehdissä on toinen toistaan murheellisempia tarinoita onnettomuuksista, joita jalkamyllyissä tapahtui. Tällainen oli erään onnekkaan nuoren miehen kokemus:
27.6.1887 Sanomia Turusta
“Ilmakeikauksen teki eräs Rymättylän renki wiime keskiwiikkona aiwan odottamatta, ollessaan tuulimyllyssä eloja jauhattamassa. Hän käänsi myllyn päin tuuleen ja päästi irti, mutta piti siiwestä kiinni. Yhtäkkiä lähti mylly pyörimään wei miehen siiwessään tekemään huiman ympyrän. Kun siipi taas wuorostaan alas tuli, päästi mies kätensä siiwestä irti ja putosi kalliolle. Ihme kyllä, pääsi mies wahingotta tuolta pyörämatkalta takaisin.”
SIIVET. Muodoltaan ja yksityiskohdiltaan harakkamyllyn siivet ovat samanlaiset kuin muidenkin myllyjen siivet Varsinais-Suomessa, mutta muita jonkin verran pienemmät. Paras esimerkki näistä on Sagalundin museossa (valokuva 4.15).
Ne ovat niin korkealla, ettei niihin ylety, eivätkä ne myöskään voi kolauttaa ohikulkijaa kuoliaaksi niin kuin silloin tällöin tapahtui jalkamyllyn ja mamsellimyllyn pitkien siipien pyöriessä. Myllyn kapea yläosa ei aiheuta tuulen pyörteitä samassa määrin kuin jalkamyllyn leveämpi julkisivu, jolloin harakkamyllyn siivet pyörivät tasaisemmin ja tehokkaammin.
Valokuva 4.15: Sagalundin siro museomylly. © Kirsti Horn.
Valokuva 4.16: Åselholmin yksityisessä omistuksessa oleva sahamylly. © Kirsti Horn.
4.3 Mamsellimyllyt
Turunmaalla on vain yksi mamsellimylly vuonna 2017. Se on Åselholmin suuri ja kansainvälisestäkin perspektiivistä ainutlaatuinen sahamylly.
Åselholmin komea, kuusisiipinen sahamylly on rakennettu vuonna 1902 (valokuva 4.16, kartta 4.5). Osittain valurautainen Ruotsista hankittu koneisto on vielä paikallaan lukuun ottamatta pystyakselia, jonka tehtävänä on ollut nostaa ja laskea viittä sahanterää kantavaa raamia. Tämän mittasuhteiltaan poikkeuksellisen mahtavan ja maassamme ainutlaatuisen mamsellimyllyn restaurointi on toteutettu paikallisten aloitteesta ja suurimmaksi osaksi paikallisin voimin. Mylly on yksityisomistuksessa.
5. Myllyjen siirtäminen
Tuulimyllyn rakenne, ja konekin on suhteellisen helppo purkaa, siirtää ja koota uudelleen. Niinpä hyvin monet myllyt ovat jo kolmannessa tai neljännessä paikassa, sillä niitä pidettiin irtaimena omaisuutena, joka vietiin mukana naimakauppojen tai perinnönjakojen yhteydessä. Tämä heijastaa sitä käytäntöä, että koko mylly on talouskone, jonka saattoi myös myydä. 1800-luvun sanomalehdissä onkin runsaasti tuulimyllyjen myynti-ilmoituksia. Toki niitä ostetaan ja siirretään vielä tänäkin päivänä. Tällainen toimenpide onkin monen raunioituvan myllyn pelastus. Jossakin kaukana erilaisten myllyjen piirissä koreaksi maalattuna ja vieraassa maisemassa ne voivat näyttää eksoottisilta puutarhakoristeilta, mutta naapurisaaren tai -kylän avoimella kalliolla ne ovat kuin kotonaan.
Sata ja kaksisataa vuotta sitten tuulimyllyn siirtäminen sujui varmasti parhaiten jäiden yli. Jotkut myllyn osat, erityisesti napatukki ja jauhinkivet, painavat kuitenkin huomattavan paljon, joten matka esimerkiksi jonnekin ulkosaareen on vaatinut paljon sisua. Erityistä ihailua ansaitsevat ne Jurmon kolme isäntää, jotka hankkivat kukin oman myllyn avoimen Itämeren äärellä olevalle saarelleen, jolla ei ollut metsää rakennusmateriaaliksi sen paremmin kuin peltomaatakaan.
6. Yhteenveto
Suomessa tuulimyllyjen lukumäärä kääntyi jyrkkään laskuun jo vuoden 1890 jälkeen, kun samaan aikaan vesimyllyjen ja etenkin höyrymyllyjen määrä kasvoi. Varsinais-Suomessa on aina ollut maamme tihein myllykanta, mutta monilla paikkakunnilla ne ovat jo tyystin hävinneet. Turunmaa on tässä suhteessa poikkeus: maakunnan 131 perinteisestä myllystä on 52 vielä pystyssä Turunmaan saarilla.
Monen myllyn sanotaan olevan käyttökelpoinen, mutta kulttuuriympäristössämme ei yksikään ole pyörinyt pitkiin aikoihin edes näytösluonteisesti. Huomattava osa, 91 %, saariston tuulimyllyistä on yksityisessä omistuksessa. Kotiseutumuseoissa olevia myllyjä ovat Turunmaalla Saariston rengastien varrella Paraisten museon, Skyttalan museon, Korppoon museon ja Houtskarin Näsbyn museon jalkamyllyt sekä Kemiönsaarella Sagalundin museon harakkamylly. Voisikohan näistä jonkin panna pyörimään esimerkiksi muille ja kehittää siitä paikallista neuvontaa 51 muun myllyn omistajalle? Mallia voisi hakea Saarenmaalta ja Hiiumaalta.
Lopuksi esitän lämpimät kiitokseni kaikille maakunnan myllyjen omistajille, jotka ovat ystävällisesti avanneet minulle ovet näiden ihmeellisten rakennusten ja koneiden kiehtovaan maailmaan.
Helsingissä 30.11.2017, 9.12.2019
Kirsti Horn, arkkitehtii:
“Nähtyäni tuulimyllyn puisen koneiston ja todettuani sen kunnostamiseen vaadittavan tiedon ja käsityötaidon innostuin tutkimaan tuulimyllyjen toimintaperiaatteita, niiden esiintymisalueita, lukumääriä ja muotoja Suomessa. Pian huomasin, etten ollut asialla yksin. Hollantilaisen myllytutkijan, Leo van der Drift’in esimerkillinen työ ja mentorointi on ollut minulle aivan korvaamattomaksi avuksi.
Päämääräni on työlläni vaikuttaa yli 700 Suomesta löytyvän tuulimyllyn säilymiseen.”
Lue lisää… vanhattuulimyllyt.fi
Kirjallisuusluettelo
Hirsjärvi, A. & R. Wailes (1970–71) Finnish Mills, Part II: Mamsel or Smock Mills (Excerpt Transactions of the Newcomen Society Vol. XLIII, 1970–71), London
Hirsjärvi, A. & R. Wailes (1971–72) Finnish Mills, Part IIi: Hollow Post Mills (Excerpt Transactions of the Newcomen Society Vol. XLIV, 1971–72), London
Hirsjärvi, A. & R. Wailes (1970–71) Finnish Mills, Part IV: Post Mills (Excerpt Transactions of the Newcomen Society Vol. XLV, 1972–73), London
Horn, K. (2015) Windmills in Estonia, Sweden and Finland 93 s. Enja Publishing, Vantaa
Jokelainen, T. (1993) Lakeuden tuulimyllyt 79 s. Oulun Yliopisto, Arkkitehtuurin osasto Julkaisu C 65
Jumppanen, R., R. Kouri & E. Mikola (2002; toim.) Veden ja tuulen voimalla Loimaa-Seura ry. Loimaan Kirjapaino Oy, Loimaa
Kallio, P. (1939) Tuulimyllyt Turun asumusrannikon maisemassa (Eripainos Suomen Maantieteellisen Seuran Aikakauskirjasta ”Terra” 51:1 1939)
Koivula S. (2015) Paikallismyllyjemme historiaa ja nykypäivää, Myllyliitto ry 70 vuotta 179 s. Eura Print, Eura
Korhonen, T. (1993) Vesimyllyt – Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus 153 s. Vammalan kirjapaino Oy, Vammala
Lukas, D. (2015) Eesti tuuleveskite ehituslik/arhitektuurne uurimus, Väärtused ja kaitsevajaduse eksperthinnang puidust, Hollandi tüüpi tuuleveskite näitel, Magistritöö, Eesti Kunstiakadeemia, Tallinn
Roos, S. (1851) Muutamia mieleen pantawia Asioita Myllyn Rakentajoille Suomessa 20 s. JW Lillja & Co. Kirjapaino, Turku
Talve, I. (1979) Suomen kansankulttuuri, SKS Helsinki
Tervonen, P. (1994) Kainuun tuulimyllyt, inventointi ja kunnostus 39 s. Kainuun Museon julkaisuja
Utas, J. & A. Salomonsson (1977) Väder- och vattenkvarnar på Gotland 178 s. Barry Press förlag, Visby
Valonen, N & O. Vuoristo (1994) Suomen kansanrakennukset 168 s. Vammalan kirjapaino, Vammala
Vuorela, T. (1976; toim.) Suomen kansankulttuurin kartasto 151 s. Werner Söderström Oy, Helsinki
Vuorela, T. (1975) Suomalainen kansankulttuuri 776 s. Werner Söderström Oy, Helsinki
